Kaksi kerholaista ja vanha kapioarkku

Huh, minkälaista tämä lapsiperheen arki välillä onkaan! On vasta keskiviikko, ja olen käynyt jo kahden lapsen kanssa tällä viikolla päivystyksessä. Pikkuveljellä oli jo toista kertaa tänä kesänä ongelmia hengityksen kanssa ja maanantaina aamuyöstä kävimme toteamassa, että tulehdusta on taas monessa paikkaa. Astmalääkkeet ja antibioottikuuri auttoivat onneksi nopeasti ja nyt on jäljellä enää vuotava nenu. Eilen tyttö vuorostaan löi nenänvartensa terävään kiveen ja haava vuosi verta sen verran paljon, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ei auttanut muuta, kuin pakata koko katras autoon ja käydä liimauttamassa haava kuntoon. Miehen oli tarkoitus tulla avuksi, mutta pääsimmekin niin nopeasti pois, etteivät apukädet ehtineet paikalle. On tuo kyllä onni, että miehen työpaikka on lähellä sairaalaa, sillä on tässä sen verran usein viime kuukausina käyty lääkärissä. Mies on voinut välillä hakea terveet lapset mukaansa (tai olen voinut heittää heidät jo lääkäriin mennessä työpaikalle), jotta olen voinut keskittyä sairaan hoitamiseen.

Mietinpä vain, että jos itse olisin työelämässä, niin eipä minulla olisi montakaan ehjää työviikkoa plakkarissa, kun lapsia saa kuskata jos jonkinlaiseen lääkäriin niin usein. Jos ei ihan joka viikko sairastella, niin sitten ainakin rymytään ja touhutaan niin, että hampaat irtoilevat ja lohkeilevat, tai nenässä on kunnon haava, niin kuin meidän lapsilla tänä kesänä. Lasten vakuutuksienkaan kannattavuutta en enää epäile yhtään.

Jos lasten sairastelun takia töihinpaluu ei oikein houkuttele (tuskin tuo sairastelu ainakaan vähenisi päivähoidossa), niin eipä sinne ole mitään kiirettä senkään takia, että rahapussissa tuo työnteko ei näkyisi millään tavalla tähän nykyiseen verrattuna. Kolmen lapsen hoitoon laittaminen kun ei ole mitään ihan ilmaista hommaa. Jatkan siis edelleen mielihyvin lasten kanssa kotona, ja täällähän sitä työtä riittää aivan yllin kyllin ja välillä vähän liikaakin! :)

Kuvailin tänään ennen kerhoon lähtöä meidän reippaita kerholaisia. Kerhot alkoivat viime viikolla ja tyttökin pääsi nyt samaan kerhoon, jossa poika kävi jo viime lukuvuoden. Tämä onkin ihan ensimmäinen "harrastus", jossa tyttö käy ilman äitiä, ja hyvin on kerhoilu lähtenyt sujumaan, kiitos isoveljen, joka opastaa ja auttaa pikkusiskoaan niin hienosti. <3 

Lapset saivat myös kesällä uudet kerhoreput. Pojalle Ryhmä Hau on kova sana ja tytön lemppari prinsessat ovat Prinsessa Ruusunen ja Lumikki. Ihmettelin aluksi, että miksi juuri nämä kaksi prinsessaa (Ruususen vaaleanpunaisine mekkoineen tajusin kyllä heti :D), mutta sitten keksin, että tytöllähän on Ruusunen ja Lumikki duplolegot, joten sen takia ne ovat varmaan tulleet tutuimmiksi prinsessoiksi. Yhtäkään prinsessaelokuvaa kun meillä ei olla vielä katsottu. Satuinkin löytämään repun, jossa olivat juuri nämä kaksi prinsessaa ja sekös oli tytön mieleen.

Muutama postaus takaperin tuvan nurkassa vilahtikin vanha kapioarkku, jonka hankimme viime keväänä. Perhekerhossa eräs äiti kyseli, kiinnostaisiko meitä vanha arkku, joka on kulkeutunut heidän sukuunsa aikoinaan talokauppojen kautta. Meitähän tietenkin kiinnosti jo vanha arkku sellaisenaankin, mutta vielä kiinnostavamman – ja lähes vastustamattoman – siitä teki nimi, joka arkun kanteen on maalattu. Nimi on meidän oman tyttösen nimi, joten pakkohan se oli meille saada! Arkussa on vuosiluku 1843, joten hyvin vanhasta aarteesta on kyse. Se on nyt tuvassa hyvänä säilytyspaikkana lasten pala- ja lautapeleille. Yläkerran valmistuttua se saa siirtyä tytön huoneeseen.

 

 Yhdet verhotkin meille on jo saatu ikkunaan, vaikka ikkunalistoista tai edes verhotangoista ei ole vielä tietoakaan. Pujotin verhot kaapista löytämääni harjanvarteen ja mies laittoi varren seinään kiinni. Sopivan tyyliset verhotangot ovat siis edelleen etsinnässä. Saa vinkata, jos joku tietää, mistä vanhantyylisiä verhotankoja voisi löytää! Muuten joudumme kohta ostamaan lähes kaksikymmentä harjanvartta lisää! ;)

Moni on laittanut kommenttia, ettei blogini lukijaksi kirjautuminen onnistu. Ongelma johtunee bloggerista (?), yrittäkäähän myöhemmin uudelleen! :)

(Koti)äitiydestä

Äitienpäivän lähestyessä on mukava miettiä vähän äitinä olemista. Minulle äitiys on suuri unelmien täyttymys. Niin kauan kun muistan (no ainakin kahdeksan vuotta), olen haaveillut omasta lapsesta ja kotiäitiydestä. Pitkään pelkäsin, etten ikinä löydä miestä, jotta voisin saada lapsen. Minun maailmankuvaani kun ei mahdu ajatus lapsesta ilman miestä ja isää lapselle. Toki halusin löytää elämäni miehen muutenkin, enkä vain minulle lapsia tuomaan. ;)

Ennen pojan syntymää ehdin olla työelämässä melkein kuusi vuotta ja se riitti vähäksi aikaa. Enpä ole koskaan piitannut hienosta työurasta ja tienaamisesta. Koen kotiäitiyden kutsumuksenani. Minusta arvokkainta, mitä voin tehdä, on hoitaa omaa lastani, olla mukana ilon ja surun hetkinä, laulaa ja leikkiä, lukea ja askarrella, pelata ja hassutella, ruokkia ja pestä, kasvattaa ja opettaa, olla läsnä. Joka päivä. Lapsi on pieni niin kovin vähän aikaa. Haluan suoda omille lapsilleni turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden, sellaisen, jota he voivat ilolla muistella vielä vanhanakin. Eipä taida löytyä montaa äitiä, jolla ei olisi tätä samaa toivetta.

Jokainen hetki äitinä ei tietenkään ole yhtä iloa ja autuutta. Välillä, varsinkin väsyneenä, meinaa mennä hermot, kun poika vain leikkii ruuan kanssa tai rupeaa huutamaan ja rimpuilemaan vaipan vaihdossa tai vaatteita pukiessa. Hyvinkin ristiriitaisia tunteita koen silloin, kun poika herää viideltä aamulla ja rupeaa iloisesti juttelemaan ja taputtelemaan äitiä, eikä suostu enää nukkumaan. Toisaalta tekisi mieli huutaa, että nyt nukutaan, toisaalta tekisi mieli vain nauraa pienen aamuvirkun jutteluille. Eihän tuon ikäinen tahallaan äitiä ja isiä valvota; jos ei enää nukuta, niin minkäs sille mahtaa. Vähälläpä olen kyllä tähän mennessä päässyt. Eiköhän hermoja vielä kiristellä enemmänkin, kun poika kasvaa ja saa mahdollisia pikkusisaruksia seurakseen keksimään kaikkea kivaa äidin pään menoksi. Ja saapa nähdä, mitä uhmaikä tuo tullessaan! Luulen kuitenkin, etteivät tulevat kasvatushaasteetkaan saa minua kovin pian haikailemaan takaisin työelämään. Päivittäiset ilon hetket lapsen kanssa saavat niin nopeasi unohtamaan kaikki vaikeat ja ikävät hetket.

Jos meille suodaan lisää lapsia, niin haluaisin olla kotona vielä monta, monta vuotta.  Kumpa vain yhteiskuntakin arvostaisi ja tukisi paremmin kotiäitien tärkeää työtä ja näkisi sen kauaskantoisemmat vaikutukset. Minusta on niin surullista, että monet äidit joutuvat taloudellisista syistä menemään töihin, vaikka sydämessään haluaisivat olla omien lastensa kanssa kotona. Käytännössä tuleva rakennuslaina pakottaa varmasti jossakin vaiheessa minutkin hakeutumaan palkkatyöhön, ellei jotakin ihmettä tapahdu. Vielä ei onneksi ole aika murehtia sitä, vaan voin nauttia täysillä ihanasta ajasta rakkaan poikani kanssa.  :)

Nauttikaamme äitiydestä ja kaikesta ihanasta, mitä se elämäämme tuo! 

P.S. Huomaathan, että tässä kirjoituksessa en ota kantaa kenenkään muiden valintoihin. Ymmärrän toki, että kotiäitiys ei sovi kaikille äideille eikä kaikkiin elämäntilanteisiin.