Perhekerhossa oli tällä viikolla naamiaiset ja nyyttärit. Tytöllä on Libero-koodeilla saatu norsupuku, joka mahtuu vielä hyvin päälle, mutta halusin hänelle jotakin edes vähän tyttömäisempää päällepantavaa naamiaisiin. Tytölle norsupuku olisi kyllä kelvannut vallan mainiosti. Turhamaisuuteni kostautuikin monella tapaa, niin kuin tulet pian kuulemaan. :D
Halusin tehdä jonkin melko simppelin asun, johon löytyisi kaikki tarvikkeet valmiiksi kotoa. Päätin tehdä tytölle virkkaamalla pupun korvat, jotka kiinnittäisin vanhaan pantaani. Aloin virkata pupunkorvia hyvissä ajoin, reilu viikko ennen naamiaisia. Työ ei kuitenkaan oikein edistynyt ja kerhoa edeltävänä iltana totesin, että toinen kaksipuoleinen korva on valmis, mutta vielä pitäisi virkata toinen korva ja päällystää panta virkaten.
Kaikki kolme lasta onneksi nukahtivat aikaisin, joten aloin iltakahdeksan jälkeen virkata työtä valmiiksi olettaen, että muutamassa tunnissa hieno luomus olisi valmis. Mutta kappas vain, kaikki ei sujunutkaan ihan suunnitelmieni mukaan. Virkkuukoukku painoi kovasti sormea, lanka oli ohutta, vaikeasti virkattavaa ja kovaa ja korvien sisälle pujottelemani ohuet rautalangat eivät meinanneet asettua toivomallani tavalla paikoilleen. Korvien ompeleminen pantaan se vasta ärsyttävää hommaa olikin, kun tajusin, etteivät korvat meinaa hienoista rautalankavirityksistäni huolimatta pysyä pystyssä.
Miehen tultua kotiin taisin tirauttaa pari kyyneltäkin, kun kello oli jo niin paljon ja väsytti kovasti, eikä työ ollut vielä lähimainkaan valmis. Vielä puoli kolmelta yöllä virkkasin pannan päällystä keittiössä, kun poika käveli leluautonsa kanssa olohuoneeseen ja meinasi ruveta leikkimään. Voitte uskoa, että oli hankala saada hänet uskomaan, että on yö, kun kerran äitikin oli jalkeilla ja virkkailutouhuissa. Jotakin järkeä minullakin taisi kuitenkin vielä olla päässä, kun tajusin itsekin mennä tuossa vaiheessa sänkyyn. Aamulla heräsin sen verran aikaisin, että sain pupun korvat valmiiksi. Tunti taisi siinäkin vielä mennä. Muutaman tunnin nukkuneena ymmärsin kuitenkin jättää häntätupsun kokonaan tekemättä, vaikka sellainen oli toki tarkoitus tehdä.
Naamisiaista myöhästyimme "vain" puoli tuntia, kun pitihän minun ottaa vielä muutama kuva tytöstä ennen lähtöä. Tyttö olikin otettu pannastaan, mutta keskittyi kuvia otettaessa piilottelemaan lelupupujaan hameenhelmojensa alle. :)
Perhekerhossa pääsimme heti herkkupöytään, sillä naamiaisten lisäksi oli myös nyyttärit. Herkuttelun jälkeen puputyttö ja palomiespukuun sonnustautunut poika menivät leikkimään ja minä ja vauva jäimme rupattelemaan muiden äitien kanssa. Hetken päästä menin katsomaan, mitä lapsille kuuluu ja en tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Tyttö piteli korvapantaa kädessään ja tilannetta tutkittuani huomasin muovipannan olevan neljästä kohdasta poikki! Ja naamiaisissa olimme olleet siihen mennessä noin 15 minuuttia. Tuossa vaiheessa oli vertaistuki tarpeen ja sainkin sitä muutamalta ihanalta äidiltä. Löysimme tästä traagisesta tapahtumasta huumorilla jopa muutaman hyvän puolen. Onneksi ehdin sentään ottaa tytöstä pupunkorvineen kuvia ennen kerhoa (meinasin ensin ottaa kuvat vasta kerhon jälkeen, kun olimme muutenkin jo myöhässä) ja onneksi panta katkesi "vasta" 15 minuuttia kerhossa olon jälkeen eikä jo kotona tai automatkalla. :D Mietin tilannetta, että virkkasin pantaa yötä myöten itku kurkussa ja panta olisi hajonnut jo kotona. Siinä vaiheessa minulta olisi varmasti loppunut huumorintaju, olisin antanut lapsille (ja varsinkin itselleni) lohdukkeeksi jäätelöä ja olisimme jääneet kotiin.
Korvapanta on kaikesta huolimatta hyvin sievä, joten täytyyhän siitä saada vielä käyttökelpoinen. Kehittelimmekin äitiystävien kanssa useamman vaihtoehdon, miten panta saadaan vielä käyttökuntoon. Rikkinäisen muovipannan saa helposti pois purkamalla muutaman käsin ommellun piston pannan toisesta päästä. Yksi vaihtoehto on tietenkin ostaa kymmenen vastaavaa muovipantaa ja laittaa aina uusi tilalle, kun panta taas katkeaa. :D Ehkä valitsen kuitenkin jonkun kestävämmän ratkaisun ja yhdistän esimerkiksi virkatun osuuden päät sopivan pituisella valkoisella kuminauhalla, jolloin panta pysyy varmasti hyvin päässä eikä ole vaaraa katkeamisesta.
Sain kyllä tästä koko episodista aikamoisen opetuksen! Enää en ainakaan jätä asioita ihan noin viime tippaan (sen kun näkisi! :D), jos on kerran mahdollisuus tehdä jokin asia valmiiksi jo aiemmin. Ja ehkäpä mietin vähän tarkemmin, mitä kaikkea pienen lapsen käsiin voi antaa. Nyt kun asiaa ajattelee, niin todennäköisyys rikkoutuneelle muovipannalle 2,5-vuotiaan käsissä oli aikalailla 100%. :D Järki ei vain aina äidin päätä pakota, kun saa jonkun hienon käsityöidean. Ja eihän tuossa ideassa sinäänsä mitään vikaa ollutkaan, ainoastaan se muovipanta oli ajatuksena tuhoon tuomittu. Nyt kun asiaa ajattelee, niin olisihan se norsupukukin asiansa ajanut. Mutta äidin hupsussa päässä on ajatus, että kun muut tytöt kulkevat naamiaisissa prinsessapuvuissaan, niin kyllä meidänkin tytön täytyy vähintään sievä pupu olla, eikä mikään norsu. :D Mutta olenpa iloinen, kun sain jakaa tämänkin kommelluksen kanssanne. Jälleen huomaan, miten vapauttavaa on osata nauraa omille kömmähdyksille ja vielä uskaltaa jakaa ne muille ilman häpeää!Kiitos vielä R, R ja A vertaistuesta hädän hetkellä! <3